Kumman tahtiin tänään illalla hyräilet Frattelli Italian vai La Marca Realin? Italian ja Espanjan kohtaamisessa on aina erilainen lataus eikä kisatoimiston tunnelma ole laskenut koko helteisen päivän aikana. Pian homma alkaa ja toimistossa käännetään katse kohti peliä. Mutta sitä ennen...
Maajoukkuetta pelaajat eivät valitse, paitsi poikkeustapauksissa ja näissäkin joukkue valitaan vain kerran. Tämä tekee voittamisesta paljon vaikeampaa - osalle liki mahdotonta. Kisatoimisto väittää, että juuri siksi maajoukkueessa tunne on usein aidompaa kuin seurajoukkueessa. Seurafudiksessa paita vaihtuu nykyään helpommin kun kalsarit ja menestystä ei etsitä omalle seuralle vaan omalle itselle. Valitettavasti tämä näkyy.
Reilun tunnin kuluttua lauletaan taas kansallislauluja - olemme me mitä mieltä tahansa nationalismista ja patriotismista veikkaan, että jokaiselle meistä nuo tunteen lataamat hetket ja epävireiset äänenpainot virittävät tunnelman oikeaan vireeseen. Emme me täällä pohjolassa edes ymmärrä mitä siellä hoilataan - morte on ehkä tuttu sana ja Bonuccin hullun kiilto silmissä voisi tässä yhteydessä saada kalmaisen kaiun, mutta fudisfanille se on unelmien ysikymppisen alkutahti.
Espanjan La Mancha Real on euroopan vanhimpia kansallislauluja ja sen alkujuuret ovat 1700-luvun puolivälissä. Se on kulkenut mukana historian kierron ja saanut aina uudet sanat tarpeen mukaan. Nykyään siitä on käytössä lyriikaton versio, vaikka vuonna 2007 espanjan olympiakomiten puheenjohtaja Alejandro Blanco halusi sille sanat, joita koko yhteinäinen Espanja kuorossa laulaisi. Syynä tälle ole vierailu Anfield roadilla ja You'll never walk alonen kuuleminen koko stadionin laulamana. Homma ei ikinä toteutunut ja tämä kertoo varmaan jotain myös espanjasta jonka kansallistunne koskettaa helpommin sen itsehallintoalueita. Yhteinäistä Espanjaa ei taida oikein olla edes olemassa.
Mitä Frattelli d'Italiaan tulee. Eräässä Pohjois-Haagalaisessa kodissa siihen suhtaudutaan liki kyynelehtivään liikuttuneena. Se kertoo suosikkijoukkueen pelin alkavan pian, sen tahdeissa on Buffonin torjunnat, Baggion takatukka ja Gattuson kalsarit. Sanat taas ovat 1850-luvulta ja sitä leimaa voimakas vastakkainasettelu Itävallan kanssa. Taaeimmissa säkeistössä kuvataan yksityiskohtaisesti aikakauden sotatapahtumia joista nykyihmisillä ei ole juurikaan mitään käryä. Säkeistöjä on tästä syystä poistettu käytöstä, mutta yhä Frattelli d'Italiaa pidetään italiassa kohtuu laajasti liian sotamyönteisenä ja ulkomaalaisvihamielisenä. Samalla nimellä tunnetaan myös italian oikeistopopulistinen puolue.
Ottamatta kantaa siihen mikä on patriotismia, mikä nationalismia ja mitä näillä edes tarkoitetaan kisatoimisto muistuttaa kaikkia fudiksen yhdistavästä ilosanomasta ja lainaa Luca Viallia:
"Älkää uskoko ketään, joka kutsuu jalkapalloa sodaksi. Se on urheilua. Peliä, jota kaverit pelaavat keskenään."
Kaikki kahelit koittavat valjastaa asioita omaksi hyödykseen. Siksi asioiden kanssa kantsii olla hereillä. Mutta kansallislaulut ja fudiksen arvokisat kuuluvat yhteen kuin Bubi Wallenius ja seinänharmaa pikkutakki. Niitä lauluja lauletaan tavan takia, ne merkkaavat kaikille jotain. Toisille enemmän toisille vähemmän. Varmaa kuitenkin on, ettei kukaan enää ota 1800-luvulla kirjoitettuja sanoa kirjaimellisesti ja hyvä niin.
Ensin lauletaan Morte ja lopussa kaikki on vaan pelkkää Amorea. Forza Italia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti